EU-jäsenyys ei velvoita Suomea sotimaan

Olen hieman huolissani seurannut tapoja, joilla kesän puoluekokouksiin valmistaudutaan, niin sosialidemokraattien keskuudessa kuin muuallakin.

Ortodoksista papinvirkaa toimittaneena tiedän, miten tärkeitä ovat muodot. Kirkossa ajatus niiden taustalla on muutamien tuhansien vuosien traditioon perustuva käsitys siitä, että ne tutuilla ja läheisiksi kuuluvilla muodoilla auttavat ihmistä kohtaamaan Jumalansa suoraan, ilman välikäsiä, juuri siksi, että tapahtuma noudattaa kaavaa.

Tunnustan: minua sattuu enemmän kuin mikään, että minulta on riistetty oikeus olla niiden muotojen toteuttamisessa mukana – toistaiseksi. Mutta moneen muuhun periaatteidensa vuoksi menettäneeseen olen lopulta menettänyt vähän. Monelta on riistetty henki. Eikä se edes ole mitään kaukaista menneisyyttä, minkä tiedämme tuoreista tapahtumista Etelä-Amerikasta, Lähi-Idästä...

yyy

En ole työväenliikkeen kasvatti, mutta olen yhteisöllisyyden kasvatti. Perheeni kautta, meitä oli 13 lasta. Kyllä siitä lapsiluvusta sai kokea monet ilkeätkin naurut. Yhteisöllisyyteen olen kasvanut myös suomalaisen ortodoksisen yhteisön kautta, jota isoisäni oli perustamassa ja omat vanhempani viime sotien jälkeen jälleenrakentamassa.

Minun on siksi kovin helppo arvostaa sitä työväenliikkeeseen – ja mitä siihen tulee, mihin tahansa ihmisen hyvään tähtäävään poliittiseen liikkeeseen – kuuluvaa perinnettä, että pidetään kokouksia, pidetään huolta tovereista, jaetaan lentolehtisiä, ollaan valmiita mihin aikaan tahansa lähtemään liikkeelle, kun asia on kylliksi tärkeä.

Tässä valossa hieman pelottaa se julkinen kepeys, jolla puoluekokouksiin valmistaudutaan nyt, kun Suomi on ehkä kohtaamassa yhden monimutkaisimmista ja vaikeimmista ajoistaan. Ikään kuin kyse olisi julkisivusta, yksittäisten poliitikkojen karriääreistä, mediakoskettavuudesta: kaikesta muusta paitsi olennaisimmasta, politiikasta. Ohjelmista, päätöksistä, päättäväisyydestä ja solidaarisuudesta niiden toteuttamisessa.

yyy

Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman ja tutkija Robin Wells eivät huhtikuussa New York Review of Books -lehdessä julkaistussa yhteisartikkelissaan juuri hyvää lupaa. Laajan ja monipuolisen artikkelin yksi perusajatuksista on, että aina on kuviteltu, että tämä aina kulloinkin elettävä talouskriisi on jotenkin erilainen, helpompi ratkaista ja että vanhat säännöt eivät muka päde.

Julmat tilastot todistavat kuitenkin vain, että aika lailla ne pätevät: samat virheet tehdään uudestaan ja uudestaan. Mutta myös, että voidaan tehdä suurempia tai pienempiä virheitä, ja olennaisinta on tehdä politiikkaa, joilla suojataan suojattomimmat.

Entä jos keskittyisimme siis itse asiaan, suoraan, pelottomasti ja avoimesti? Unohdetaan julkisivu, keskitytään Suomi-nimiseen rakennukseen? Kyllä sen ymmärtää monia kuvitteellisesti ohjaava mediakin.

Se on yhtä täynnä vakavasti otettavia ihmisiä kuin mikä tahansa muu yhteisö. Ja ennen kaikkea ihmiset, jotka ovat luottaneet ja uhranneet , toiset koko ikänsä paremmalle maailmalle. Ja tavoittaa ne, joilla ei ole vielä tietoa ja tunnetta tietää, kehen ja mihin luottaa.

Mutta silloin ei saa pettää.

Kirjoitukset