Jarno Limnéll ja Charly Salonius-Pasternak pohtivat vastikään Vieraskynässä Suomen kriisinhallinnan tulevaisuutta. He olivat yllättäen laajemman ja runsaamman kriisinhallintaan osallistumisen kannalla. Artikkelista löytyi jopa tätä näkökulmaa tukeva poliittinen uudissana: kriisinhallintavaje.
"Vajeen" sijasta oikeutetumpaa olisi puhua kansainvälisen kriisinhallinnan kriisistä, kun lähinnä Yhdysvaltain johdolla aloitetut ideologispohjaiset ristiretket on ulotettu alueille, joiden monisyisiä ja syvästi historiallisia ongelmia ei ristiretkillä koskaan ole ratkottu.
Yhdysvaltojen nykyjohto on edeltäjiensä ratkaisujen vanki. Sen rinnalla myös Suomi ja useat muut Euroopan valtiot ovat päätyneet vaivihkaa yhä useampaan kansainväliseen aseelliseen konfliktiin.
Rauhanturvatehtävistä on siirrytty kriisinhallinnan nimissä kohti kovaotteisempia sotatoimia. Afganistanin operaatio on esimerkki siitä, kuinka monimutkaisen kansainvälisen prosessin jälkisiivoukseen Suomikin on ajautunut mukaan. Oman pohdintansa aihe olisi, miksi. Minkään siinä, mitä Afganistanissa nyt tapahtuu, ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä.
Suomalaiset rauhanturvaajat ja siviiliasiantuntijat ovat Afganistanissa tehneet olojen vakaannuttamiseksi sen, minkä ovat voineet. Kuinka kova hinta heillä ja heidän omaisillaan ollaan valmiita maksattamaan sodassa, jota ei voida voittaa? Suomella on osallistumisensa kautta jopa vähemmän ulkopoliittista liikkumatilaa vaikuttaa sotaan kuin olisi ollut sitä ilman.
EU-jäsenyys ei edellytä Afganistanissa pysymistä, kuten Alankomaiden vetäytyminenkin osoittaa. Ei sitä vaadi edes läheinen liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa: Kanada vetää ensi vuonna joukkonsa, Britannia seurannee perässä. Suomen rauhanturvaoperaatiot ovat olleet onnistuneita aina silloin, kun niiden takana on ollut oma, ei jonkun muun vanavedessä muodostunut harkinta ja tahto.





