Suomen perustuslain mukaan evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa ja ortodoksista kirkkoa koskee laki ortodoksisesta kirkosta.  Näillä kirkoilla on julkisoikeudellinen asema ja ne perivät jäseniltään kirkollisveroa. Niiden erityisasema tulee esille yhteisöveron ohella mm. hautaustoimilain, koulujen uskonnonopetuksen ja teologisten tiedekuntien kautta.
 

Uskonpuhdistuksen myötä luterilaisesta kirkosta tuli yksi työkalu kansallisvaltion ja kansallisen identiteetin rakentamisessa eikä sen roolia tässä funktiossa ole mitään syytä väheksyä. Suomen itsenäistyttyä valtionjohto ymmärsi kaukokatseisesti myös idän katolisen ortodoksisen perinteen merkityksen. Niinpä valtioneuvosto antoi vuonna 1918 asetuksen Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkkokunnasta. Asetuksen lakiteksti oli pääosin Kusti Revon käsialaa. Asetuksen perushenki oli se, että idän katolinen hierarkkinen perinne sovitetaan länsimaiseen demokraattiseen viitekehykseen.
 

Vaikka demokraattinen kehitys on tietyin osin jatkunut kummankin kirkon hallintoperinteessä niin samalla kuitenkin kirkkokuntien juridisen autonomian määrittely on tuottanut viime aikoina ongelmia erityisesti Korkeimmalle Hallinto-oikeudelle. Luterilainen ja ortodoksinen kirkko ovat velvollisia noudattamaan Suomen lakia ja voimassa olevaa oikeutta kokonaisuudessaan, mukaan lukien hallintolaki ja hallintolainkäyttölaki.
 

Suomen perustuslain ohella kumpaakin kirkkoa velvoittavat myös Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen perustuvat oikeudet, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen perustuvat oikeudet sekä kaikki se, mitä Euroopan unionin peruskirjassa säädetään.

Niinpä oikeuskansleri Risto Leskinen antoi jo 27.3.1973 päätöksen, joka oli tämän oikeuskäytännön mukainen. Oikeuskansleri saattoi ortodoksipiispojen tietoon, että perustuslain turvaamien perusoikeuksien ja mm. vaalilain kanssa ristiriidassa olevat Suomen ortodoksisen kirkkokunnan noudattamat kanoniset säädökset ja traditiot ovat ristiriitaisuuden osalta yksiselitteisesti tehottomia.
 

SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelmassa vaadittiin, että uskonto tuli julistaa yksityisasiaksi ja kirkko erottaa valtiosta. Tämän lisäksi todettiin, että kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat olisi katsottava "yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisäiset asiansa ja uskonnonopetus on poistettava kouluista". Entistä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa Forssan vaatimus on yhä relevantti. Myös Euroopan Neuvoston suosituksessa parin vuoden takaa todetaan kirkon ja valtion erottamisen kuuluvan Euroopan yhteisiin arvoihin. Ehkäpä aika alkaa olla kypsä Suomessakin pohtia uudestaan ja ennakkoluulottomasti kirkkojen ja valtion välistä suhdetta.
 

Valtion velvollisuus on taata lainsäädännöllä, ettei yksikään uskonnollinen yhdyskunta voi harjoittaa mielivaltaa jäseniänsä kohtaan ja riistää heiltä perustuslaillisia oikeuksia.

Kirkot ja uskonnolliset yhdyskunnat eivät siis saa olla valtioita valtiossa.
 

Mitro Repo, Euroopan parlamentin jäsen

Julkaistu UP-uutispalvelun kautta useammissa lehdissä tammikuussa 2010